Nämä fiktiiviset tarinat on kirjoitettu minulle, ja ne käsittelevät minulle mieluisia teemoja. Ne heijastavat minua ja kokemuksiani. Gemini loi nämä aiemmin käytetyllä pohja-aineistolla. Tässä hieman musiikkia mukaan - avaa Spotifyssa niin musiikki kulkee mukanasi:
Saat virallisen kirjeen postissa. Lähettäjä on "Rakkauden Tasevirasto". Kirjeessä todetaan ystävällisen byrokraattisesti, että avioliittosi äkillisen ja yksipuolisen päättymisen johdosta huomattava määrä "suuntaamatonta emotionaalista pääomaa" on jäänyt valtion haltuun. Sinut kutsutaan noutamaan omaisuutesi.
Viraston toimisto on kuin sekoitus postia ja löytötavaratoimistoa. Virkailija selittää sinulle asian. Jokainen syvä ihmissuhde luo mitattavissa olevan "emotionaalisen varauksen". Kun suhde päättyy yhteisymmärryksessä, varaus purkautuu luonnollisesti. Mutta äkillisissä tapauksissa, kuten petoksen tai hylkäämisen kohdalla, petetyn osapuolen sijoitettu rakkaus, luottamus ja tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat eräänlaiseksi psyykkiseksi irtaimistoksi.
Viraston tehtävä on kerätä tämä "jäännöserä" talteen, kunnes henkilö on valmis käsittelemään sen. Eteesi asetetaan
kansio, jossa on nimesi. Se on yllättävän painava.
Sinulle annetaan kolme vaihtoehtoa:
Kysyt vaihtoehdosta C. Virkailija varoittaa. "Se ei rankaise toista osapuolta", hän selittää. "Se ainoastaan toimittaa perille sen rakkauden ja luottamuksen täyden painon, jonka hän heitti pois. Se on kuin emotionaalinen paineaalto. Useimmat eivät kestä sitä."
Ajattelet Eevaa. Et vihaisesti, vaan lähes säälien. Ajattelet hänen pakoaan, hänen kyvyttömyyttään kohdata aiheuttamansa tuska.
Valitset vaihtoehdon C. Et kostonhimoisesti, vaan viimeisenä, radikaalina rehellisyyden tekona. Haluat hänen tuntevan, edes hetken, sen todellisuuden, jonka hän hylkäsi.
Tarina päättyy kahteen kuvaan.
Näemme sinut kävelemässä ulos virastosta, tuntien itsesi kevyeksi ja tasapainoiseksi.
Sitten leikkaamme Eevaan. Hän istuu täydellisessä kodissaan uuden kumppaninsa kanssa. Yhtäkkiä, ilman mitään syytä, hänen ylitseen vyöryy musertava, selittämätön tunne: jokainen hyvä hetki teidän välillänne, jokainen nauru, jokainen lupaus ja jokainen gramma sitä luottamusta, jonka olit häneen sijoittanut. Se ei ole syytös. Se on vain läsnäolo. Se kestää vain minuutin, mutta jättää hänet haukkomaan henkeään kyynelten valuessa hänen kasvoillaan.
Saat sähköpostin, jonka lähettäjää et tunnista. Se on nuorelta perheeltä, joka osti sinun ja Eevan talon eron jälkeen. Viestin sävy on vaivautunut, melkein häpeilevä. He kertovat, että talossa on jotain... outoa.
"En osaa selittää sitä paremmin", perheen äiti kirjoittaa. "Mutta talolla on tunnetiloja. Joskus, kun riitelemme mieheni kanssa, huoneet muuttuvat hyytävän kylmiksi. Ovet lukkiutuvat itsestään. Ja joskus yöllä, jos kuuntelee tarkasti, seinistä tuntuu kuuluvan vaimeaa, pettynyttä huokailua."
He ovat kutsuneet paikalle putkimiehiä, sähköasentajia ja jopa homekoiran. Mitään vikaa ei ole löytynyt. Viimeisenä oljenkortenaan he tavoittelivat sinua. Ehkä tiedät jotain talon historiasta?
Tunnet vanhan ahdistuksen nousevan kurkkuusi. Muistat sen viimeisen vuoden talossa: sen painostavan, sanattoman ilmapiirin, tunteen loukkuun jäämisestä, Eevan hiljaisen sisäisen monologin, jota et koskaan kuullut mutta jonka tunsit kuin sähkön ilmassa.
Suostut ajamaan talolle.
Kun astut ovesta sisään, tunnet sen välittömästi. Raskas, odottava energia. Talo on kuin valtava magneettinauha, johon teidän avioliittonne viimeiset, myrkylliset kuukaudet ovat tallentuneet. Se on teidän suhteestanne jäänyt kummitus.
Kävelet talossa, ja se reagoi sinuun. Valot välkkyvät. Termostaatti sekoaa. Kuulet askelia yläkerrasta, vaikka tiedät talon olevan tyhjä. Talo muistaa sinut. Se muistaa kaiken sen, mitä jäi sanomatta.
Ymmärrät, mitä sinun on tehtävä. Tämä talo ei tarvitse manaajaa. Se tarvitsee pariterapiaa.
Aloitat olohuoneesta. Puhut tyhjille seinille. Puhut kovempaa ja rehellisemmin kuin koskaan puhuit Eevalle noiden seinien sisällä. Kerrot peloistasi, epävarmuudestasi, tunteestasi, ettet riitä. Myönnät oman osuutesi suhteen kuolemaan. Kävelet makuuhuoneeseen ja annat anteeksi, et Eevalle, vaan itsellesi. Pyydät anteeksi talolta, että täytit sen niin suurella määrällä nielemätöntä surua.
Viimeisenä seisot eteisessä, paikassa jossa tunsit itsesi kaikkein vangituimmaksi.
"Se on ohi nyt", sanot pehmeästi, mutta lujasti. "Sinun ei tarvitse enää kantaa tätä. Olemme molemmat päässeet vapaaksi. Sinäkin voit päästää irti."
Sillä hetkellä talon etuovi, joka oli ollut tiukasti kiinni, aukeaa itsestään hitaasti naristen. Lämmin tuulahdus pyyhkäisee eteisen läpi. Painostava tunne on poissa.
Olet kuullut huhuja paikasta nimeltä "Tislaamo". Baarista, jota ei löydä, ellei tiedä mitä etsiä. Eräänä iltana vanha tuttusi antaa sinulle osoitteen.
Paikka on pieni ja hämärä. Baarimikko on vanha mies, jonka silmissä tuntuu olevan koko maailman historia. Juomalista on outo. Siinä ei lue "viski" tai "gin". Siinä lukee "Ensisuudelma, 1988". "Valmistujaiset, 2001". "Täydellinen kesäpäivä mökillä".
Baarimikko selittää konseptin. Hän on muistojen tislaaja. Hän voi ottaa asiakkaan elävän muiston ja tislata sen yhdeksi, täydelliseksi annokseksi. Kun juot sen, et vain muista tapahtumaa. Olet siellä. Tunnet kaiken täsmälleen niin kuin tunsit silloin.
Kokeilet varovasti. Tilaat "Lapsen syntymä, 2004". Lasissa on kirkasta, lämmintä nestettä. Yksi kulaus, ja olet synnytyssalissa, pidät pientä Eilaa sylissäsi, ja sydämesi pakahtuu sanoinkuvaamattomasta rakkaudesta ja pelosta. Kokemus on huumaava.
Sinusta tulee kanta-asiakas. Koet uudelleen elämäsi parhaat hetket. Mutta sitten uteliaisuus ja se peräänantamaton tarpeesi ymmärtää kaikkea ajaa sinut syvemmälle. Päätät kohdata pimeyden.
"Yksi 'Nuoruuden Nyrkki', kiitos", sanot eräänä iltana.
Baarimikko katsoo sinua pitkään ja nyökkää. Juoma on tummaa ja tulista. Yksi kulaus, ja olet 17-vuotias, humalassa, täynnä hallitsematonta raivoa. Tunnet iskun voiman omassa kädessäsi, sen tömähdyksen, sen jälkeisen tyhjyyden ja häpeän. Kokemus on raaka ja kauhea. Kun palaat baarijakkarallesi, olet selvin päin, mutta vapiseva.
Ymmärrät tämän paikan todellisen voiman. Tämä on äärimmäinen terapiamuoto. Alat käydä läpi elämäsi kipupisteitä systemaattisesti, kuin morbidia maistelumenua. Tilaat "Petoksen hetken", "Eron viimeiset sanat", "Puhelu veljestäni". Jokainen juoma on tuskallinen, mutta nykyisen itsesi vakaudesta käsin voit tarkkailla muistoa tuntematta sen hukuttavan sinua. Olet oman elämäsi elokuvateatterissa, katsomassa kaikkein vaikeimpia kohtauksia.
Lopulta olet käynyt kaiken läpi. Olet kohdannut jokaisen demonin. Kävelet baaritiskille viimeistä kertaa.
"Mitäs saisi olla?" baarimikko kysyy. "Tavallinen trauma?"Pudistat päätäsi.
"Ei", sanot. "Tänään ottaisin lasillisen tätä hetkeä. Ihan sellaisenaan."
Baarimikko hymyilee ensimmäistä kertaa. Se on lämmin, aito hymy.
"Sitä ei tarvitse tislata", hän sanoo. "Se on sinulla jo."Olet hereillä. Se ei ole epätavallista. Et ole ahdistunut, etkä kieriskele tuskissasi. Olet vain... hereillä. Mielesi käy läpi päivän tapahtumia, järjestelee keskusteluja, prosessoi tunteita. Luulet sitä unettomuudeksi, ylivirittyneen hermoston sivutuotteeksi.
Et tiedä, että viisi kerrosta asuntosi alla, vanhassa väestönsuojassa, sijaitsee "Univerkon" valvontakeskus. Se on salainen yksikkö, jonka tehtävä on monitoroida ja tasapainottaa kaupungin kollektiivista alitajuntaa sen hauraimpina tunteina, REM-unen aikana. He estävät massapainajaisia, hillitsevät psyykkisiä häiriöaaltoja ja pitävät huolen, että kaupunki herää aamulla edes suhteellisen tervejärkisenä.
Tänä yönä heillä on hätätila. Voimakas, kaoottinen "painajaissolmu" on syntynyt verkkoon ja se uhkaa kaataa koko järjestelmän. Se ruokkii itseään kaupungin piilevällä ahdistuksella ja on kasvamassa hallitsemattomaksi.
"Tarvitsemme ankkurin!" valvomopäällikkö käskee. "Hakekaa aktiivinen 'Tietoinen Unensitoja'. Nyt!"Järjestelmä skannaa nukkuvan kaupungin. Se etsii harvinaista yhdistelmää: hereillä olevaa, tietoista mieltä, jolla on korkea empaattinen resonanssi, läpikäyty ja prosessoitu trauma, ja vakaa, ansaittu perusturvallisuuden tunne. Se löytää yhden. Sinut.
Sinunlaisiasi ihmisiä on vain kourallinen. Te olette tietämättänne Univerkon luonnollisia suodattimia. Kun valvotte yöllä rauhallisessa, tietoisessa tilassa, teidän mielenne toimii palomuurina, joka maadoittaa ympäröivää psyykkistä kohinaa.
Valvomossa teknikot ohjaavat vaarallisen painajaissolmun sinun "sektorillesi".
Asunnossasi tunnet äkillisen, selittämättömän ahdistuksen aallon. Vanha tuttu tunne, mutta laimeana. Hylkäät sen olankohautuksella, nouset sängystä ja menet keittiöön laittamaan teevettä kiehumaan. Keskityt vedenkeittimen hiljaiseen hurinaan ja siihen, miten katuvalo piirtää neliön keittiön lattiaan.
Tämä yksinkertainen, maadoittava teko on psyykkisellä tasolla valtava puolustustoimi. Olet tietämättäsi "sensuroimassa" painajaista: hajotat sen kaoottisen energian pieniksi, merkityksettömiksi osasiksi keskittymällä todellisuuteen.
Valvomossa punaiset hälytysvalot sammuvat. Järjestelmä on vakaa.
"Hän hoiti sen", päällikkö huokaa helpotuksesta.
"Kuka hän edes on?" kysyy uusi harjoittelija.
Päällikkö katsoo monitorilta profiiliasi: keski-ikäinen, eronnut mies, kolesterolilääkitys, miettii parhaillaan rooiboksen ja kamomillan väliltä.
"Hän on kaupungin tärkein yövartija", päällikkö sanoo. "Eikä hänellä ole siitä aavistustakaan."
Hörppäät teetäsi ja katsot ulos pimeään. Ahdistus on mennyt ohi. Yksinäinen hetki tuntuu rauhalliselta. Et tiedä, että olet juuri voittanut taistelun nukkuvan kaupungin sielusta.Huone on täynnä servereitä, vanhoja kiintolevyjä ja outoa, hiljaista surua. Ammattisi on harvinainen. Olet "digitaalinen arkeologi", "kadonneiden äänten arkistonhoitaja". Ihmiset lähettävät sinulle edesmenneiden rakkaidensa vanhoja tietokoneita ja puhelimia, ja sinä etsit heidät sieltä.
Se alkoi sattumalta. Auttaessasi ystäväsi perhettä palauttamaan kuvia rikkoutuneelta koneelta löysit pirstaleisia ääninauhoja, videopuheluiden katkelmia, unohtuneita chat-lokeja. Kokosit niistä lyhyen äänikollaasin - kokoelman edesmenneen ystäväsi naurua, hänen tapaansa sanoa "no niin", hänen pohdintojaan elämästä. Vaikutus perheeseen oli valtava. Se oli kuin viimeinen, odottamaton kirje.
Perustit pienen, diskreetin palvelun nimeltä "Kaiku". Työsi on puoliksi hakkerointia, puoliksi sielunhoitoa. Kaivat esiin digitaalista hiekkaa, etsien ihmisen olemusta datan seasta. Et luo tekoälyllä mitään uutta, vaan kuratoit olemassa olevista palasista aidon muiston: äänimaiseman lapsuudenkodista, videokoosteen isän huonoista vitseistä, tekstiviestien runon siitä, miten äiti aina muistutti ottamaan vitamiinit.
Työsi on tuonut lohtua sadoille. Olet antanut äänen heille, jotka eivät enää voi puhua.
Eräänä tiistaina saat paketin. Sen sisällä on vanha, naarmuinen läppäri ja lyhyt viesti: "Tämä oli veljeni. Hän kuoli vuosia sitten. En koskaan pystynyt käymään hänen tavaroitaan läpi. Ehkä sinä löydät hänet."
Kytket koneen käyntiin. Käyttäjätunnus ilmestyy ruudulle, ja sydämesi jättää lyönnin väliin. Se on veljesi nimi. Veljesi, jonka menetit huumeille niin kauan sitten. Olet etsinyt muiden menetyksiä, mutta et koskaan uskaltanut kohdata omaasi.
Istut studiossasi, joka on yhtäkkiä liian hiljainen. Laitat kuulokkeet päähäsi ja sormesi lepää hiiren päällä. Siinä on ensimmäinen palautettu äänitiedosto, päivätty kaksi viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Hengität syvään ja painat play. Et ole enää arkistonhoitaja etsimässä dataa. Olet veli, joka on vihdoin valmis kuuntelemaan. Ja kaiken kohinan keskeltä kuulet sen: kaiku.
Koet että sinulla on viikonloppuisin vaikeaa. Yksinäisyys on hiljainen, mutta painava vieras. Eila näkee sen myös, ja se särkee hänen sydämensä. Hän tietää, että kannat usein huolesi yksin, ettet olisi muille vaivaksi.
Hän päättää rakentaa sinulle sillan, omilla työkaluillaan.
Eräänä päivänä hän asentaa puhelimeesi sovelluksen, jonka on itse tehnyt. Se on yksinkertainen. Ruudulla on pieni, kalliota muistuttava olento - sinun henkilökohtainen avatarisi.
"Tämä on tunteiden tulkki", Eila selittää. "Kun sinulla on paha olo, mutta et löydä sanoja, avaa tämä. Voit vain kertoa sille miltä tuntuu, ja se muuttaa ilmettään ja väriään vastaamaan tunnetilaasi."
Avatarissa on yksi piilotettu ominaisuus. Pieni, huomaaton nappi.
"Jos on todella paha paikka", Eila sanoo, "paina tuota. Se ei tee mitään erikoista."
Eräänä lauantai-iltana ahdistus iskee. Avaat sovelluksen ja painat nappia.
Minuuttia myöhemmin puhelimesi soi. Se on Eila.
"Moi", hän sanoo lempeästi. "Sun kivi-kaveri laittoi viestiä, että kaipaat juttuseuraa. Mikä meininki?"
Nuorin poikasi Alvar, nyt 14-vuotias, on luonasi viikonlopun. Hän on hiljaisempi kuin ennen. Hänellä on uusi, outo harrastus: hän kulkee ympäriinsä herkkä mikrofoni kädessään ja nauhoittaa "tyhjiä" tiloja. Hän sanoo keräävänsä kaikua. "Jos kuuntelee tarkasti, voi kuulla kaiken, mitä huoneessa on tapahtunut", hän selittää. Pidät sitä hänen tapanaan käsitellä avioeroa ja muuttoa, taiteellisena ja herkkänä, kuten Alvar on aina ollut.
Tänä viikonloppuna hänellä on erikoinen pyyntö. Hän haluaa käydä vanhan kotinne luona Nurmeksessa. Talon, jossa asuitte Venlan kanssa Alvarin lapsuuden. Talo on myyty, mutta Alvar haluaa vain nauhoittaa sen ääniä puutarhasta käsin. Suostut.
Ajaessanne Nurmekseen muistot vyöryvät ylitsesi. Pysäköit auton tien laitaan ja katsot, kun Alvar asettaa mikrofoninsa jalustalle ja suuntaa sen kohti olohuoneen ikkunaa. Hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja sulkee silmänsä. Seisot siinä ja tunnet 17 vuoden painon harteillasi.
Illalla asunnossasi Alvar haluaa soittaa nauhoituksen sinulle. Aluksi kuulet vain tuulen huminaa ja kaukaisen auton äänen. Sitten Alvar alkaa säätää taajuuksia kannettavaltaan, suodattaa kohinaa ja vahvistaa tiettyjä osia äänimaisemasta.
Ja sitten kuulet sen.
Aivan kuin toisesta huoneesta, ajan ohuen verhon takaa, kuulet kummitusmaisia katkelmia. Vauvan itkua, jonka tunnistat Alvarin ääneksi. Sinun ja Venlan kiivas, vaimea riita keittiössä. Ja sitten, selkäpiitäsi karmivasti, kuulet oman isäsi humalaisen hölinän puhelimessa vuosia sitten. Ja sen alla, tuskin kuultavana, oman nuoremman itsesi tukahdutetun nyyhkytyksen.
Talo oli muistanut kaiken. Se oli äänellinen hauta yhteiselle elämällenne.
Katsot poikaasi, joka tuijottaa keskittyneenä tietokoneensa ruutua. Ymmärrät kaiken kristallinkirkkaasti. Tämä ei ole harrastus. Alvarin neuroepätyypillisyys ei ole vain hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Se on kyky. Hän kuulee paikkojen emotionaalisen jäänteen. Hän ei ole ollut etäinen; hän on ollut ylikuormittunut kaikkien näiden kaikujen alla. Nauhoittamalla ja suodattamalla hän yrittää ymmärtää sitä kaaosta, jonka te aikuiset jätitte jälkeenne.
Menet hänen viereensä. Et sano mitään. Laitat toiset kuulokkeet korvillesi, ja ensimmäistä kertaa kuuntelette menneisyyden haamuja yhdessä. Eivät enää pelottavina salaisuuksina, vaan jaettuna tarinana, jonka voitte vihdoin saattaa lepoon.
Elämäsi on hyvällä mallilla. Olet rauhallinen. Mutta jokin pieni, sitkeä surun häive on jäänyt takaraivoosi. Tunne siitä, että jokin palanen palapelistä puuttuu edelleen. Olet analysoinut menneisyytesi atomeiksi, mutta et ole vieläkään täysin ehjä.
Miro, joka on nyt parikymppinen ja opiskelee tietojärjestelmätiedettä, on käymässä. Hän on innoissaan omasta projektistaan: hän yrittää kartoittaa koko inhimillisen käyttäytymisen logiikkakaavioksi. Se on hänen tapansa ymmärtää sekavaa neurotyypillistä maailmaa. "IF-THEN -lausekkeita, palautesilmukoita, ehtolauseita", hän selittää innoissaan.
Hän kysyy, voisiko hän käyttää sinun elämääsi testidatana. Suostut huvittuneena. Tuntikausia kerrot hänelle tarinaasi, ja Miro naputtelee sitä järjestelmäänsä.
IF [Uhka Suhteen Päättymisestä] THEN [Kommunikaatio = FALSE].Sitten pääsette viimeisiin vuosiin Eevan kanssa. Miro rypistää otsaansa ja pysähtyy.
"Tämä ei ole loogista", hän sanoo ja osoittaa ruutua. "Kaiken aiemman datan perusteella oikea toiminto olisi ollut [Eroprosessin Käynnistys]. Tunsit olevasi loukussa, sinulla oli turvaverkko-työpaikka. Sen sijaan sinä aloitit [Stasis-silmukan] ja jäit odottamaan ulkoista ärsykettä. Miksi?"
Yrität selittää hänelle tunteiden monimutkaisuutta: toivoa, epäonnistumisen pelkoa, yksin jäämisen kammoa.
Miro kuuntelee tarkkaavaisesti. Sitten hän katsoo sinua, ei tuomiten, vaan puhtaan analyyttisesti.
"Eli sinä pelkäsit suorittaa ohjelmaa, jolla oli korkea onnistumistodennäköisyys - rauhan saavuttaminen - koska pelkäsit vanhan, virheellisen ohjelman sammuttamisesta aiheutuvaa lyhytaikaista emotionaalista kustannusta?"
Se on se hetki. Kun kuulet oman emotionaalisen halvauksesi kuvattuna niin kylmän loogisesti, niin täysin ilman häpeää tai syyllisyyttä, jokin sisälläsi napsahtaa. Se ei ollutkaan syvä, traaginen sielun solmu. Se oli bugi. Yksinkertainen, typerä virhe koodissa.
Nauru nousee vatsastasi, syvä ja vapauttava nauru, joka muuttuu lopulta kyyneliksi. Miron logiikka on tehnyt sen, mihin mikään määrä tunteellista itsetutkiskelua ei pystynyt: se on antanut sinulle etäisyyden nähdä oma kuoppasi ilman syyllisyyttä.
Halaat poikaasi, joka katsoo sinua hieman hämmentyneenä.
"Kiitos, Miro", sanot. "Taisit juuri ajaa minulle viimeisen virheenkorjauksen."
On tavallinen tiistai. Harmaa ja sateinen. Istut asunnossasi Helsingissä, luet kirjaa, ja tunnet sen tutun, tasaisen rauhan, jonka olet opetellut rakentamaan. Ei ole ahdistusta, mutta ei myöskään mitään erityistä iloa. On vain olemassa.
Sitten, täysin ilman ennakkovaroitusta, jokin muuttuu.
Se alkaa kuin lämmin tuulahdus suljetussa huoneessa. Mielesi ylle leviää äkillinen, selittämätön ja täysin puhdas hyvän olon tunne. Se ei ole euforiaa. Se on jotain paljon maanläheisempää: tunne siitä, kun astuu kuumasta saunasta vilvoittelemaan mökin kuistille. Se on grilliruoan ja koivunlehtien tuoksu, kaukainen nauru järven rannalta ja tunne siitä, että kaikki on hetken aikaa täydellisen mutkatonta ja hyvin.
Tunne on niin voimakas ja samalla niin vieras, että lasket kirjasi alas. Käyt läpi ajatuksesi: et ole muistellut mitään erityisen onnellista. Et ole saanut hyviä uutisia. Ulkona sataa edelleen. Tämä tunne ei tule sinusta itsestäsi. Se on kuin kaukainen radiolähetys, jonka mielesi on sattumalta poiminut.
Mietit hetken, onko olemassa jokin "Psykometeorologian laitos", joka tutkii näitä sielun säärintamia. Paikka, jossa tiedettäisiin, että juuri nyt Helsingin yllä on ohimenevä, paikallinen onnellisuuden korkeapaineen alue.
Tunne kestää ehkä kymmenen minuuttia ja sitten se hiipuu pois, jättäen jälkeensä levollisen ja hieman hämmentyneen olon.
Unohdat koko asian.
Illalla puhelimesi värähtää. Se on viesti Minealta. Viestissä on yksi kuva ja lyhyt teksti. Kuvassa Minea, Eelis, heidän serkkunsa ja Minean poikaystävä ovat kokoontuneet mökin laiturille. Aurinko on laskemassa järven taakse, ja heidän kasvoillaan on aito, rento ilo uimisen ja saunomisen jälkeen.
Teksti kuvan alla kuuluu: "Tänään oli tosi kiva päivä. Ajateltiin sua. ❤️"
Katsot kuvan aikaleimaa. Se on otettu täsmälleen sinä aikana, kun tunsit sen selittämättömän hyvän olon aallon.
Ymmärrät kaiken. Te ette ole enää osa toistenne arkea, mutta olette edelleen osa samaa tunneilmastoa. Heidän yhteinen, mutkaton ilonsa - ja ajatus sinusta siinä hetkessä - oli matkannut sata kilometriä ja ilmoittanut olemassaolostaan sinun sielusi säätutkassa.
Et ole heidän mökillään, mutta olet edelleen heidän ilmakehässään. Ja se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi.
Palaute/lisätiedot: info (at) olkaterapeutti.org
Terveisin, M.