Elämä on tarina. Mutta mitä jos se tarina, jota olet elänyt, ei tunnu täysin omaltasi? Kuin lukisit käsikirjoitusta, jonka joku muu on kirjoittanut. Tunnistat sanat, mutta et aina ymmärrä, miksi hahmosi toimii niin kuin toimii.
Minulla oli vuosia tunne, että joku kuiskasi olkapäälläni. Se oli hiljainen ääni, joka huomasi asioita. Se huomasi, kun kannoin taakkaa, joka ei ollut omani. Se huomasi, kun pelasin peliä, jota en voinut voittaa. Se huomasi, kun olin vankina linnoituksessa, jonka olin itse rakentanut suojakseni.
Kutsuin sitä ääntä olkapäällä istuvaksi terapeutiksi.
Sinullakin on sellainen. Meillä kaikilla on. Se on se osa meitä, joka tietää totuuden silloinkin, kun emme ole valmiita kuulemaan sitä.
Tällä sivulla ei ole mitään monimutkaista tai ostettavaa. Se on yksinkertaisesti työkalu, joka antaa omalle, hiljaiselle äänellesi mikrofonin. Lähde, josta voit oppia, miten omaa tarinaa voi "jankata" ja "perata", kunnes sen punainen lanka alkaa vihdoin näkyä.
Matka on yksinkertainen:
Mutta ensin vuorossa on minun tarinani.
Ennen kuin sukellat tarinaani, on tärkeää sanoa muutama asia. Tämä on tarinamuotoon kirjoitettu kertomus, joka selkeyden vuoksi yksinkertaistaa tapahtumia ja käyttää metaforia kuvaamaan monimutkaisia tunteita ja pitkiä ajanjaksoja. Vaikka kertomus keskittyy suhteiden päättymisen kipuun ja niistä seuranneeseen kasvuun, haluan korostaa, että kaikki pitkät parisuhteeni olivat elämäni tärkeimpiä kokemuksia ja sisälsivät paljon hyvää ja rakkautta. Kaikki kumppanini osoittivat välittämistä ja rakkautta omilla merkityksellisillä tavoillaan. Tämä tarina ei pyri mitätöimään sitä kaikkea, vaan ymmärtämään, miksi rakkaudesta huolimatta rakennelmat sortuivat, ja mitä minun oli siitä opittava.
Oli sunnuntai, helmikuun toinen päivä, kello lähestyi kolmea iltapäivällä. Paria viikkoa aiemmin olimme suunnitelleet pääsiäismatkaa. Nyt istuimme omakotitalomme olohuoneessa, ja maailma oli vielä hetken aikaa ehjä. Sitten hän sanoi sen. Hän ei huutanut, hän ei itkenyt. Hän sanoi sen rauhallisesti, melkein asiallisesti, ja juuri se teki siitä niin epätodellisen.
"Haluan erota."
Ensimmäinen reaktioni ei ollut suru tai viha. Se oli pelkkä hämmennys. Aivoni yrittivät sijoittaa lausetta johonkin tuttuun kontekstiin, mutta sellaista ei ollut. Ne olivat vain sanoja, jotka leijuivat ilmassa ilman merkitystä. Kuulin hänen puhuvan erilaisuudesta ja kuukausien harkinnasta, mutta se oli kuin taustakohinaa. Sitten, shokin läpi, jokin kylmä ja analyyttinen osa minussa otti vallan. Se oli kuin joku muu olisi puhunut suullani, esittäen ainoan kysymyksen, jolla oli merkitystä.
"Onko kuviossa joku toinen?"
Hänen vastauksensa, hiljainen "kyllä", oli se hetki, jolloin kaikki pysähtyi. Maailma ei hajonnut meluisten pirstaleiden säestämänä, vaan se lakkasi olemasta. Tunteet katosivat. Jäljelle jäi vain outo, tyyni selkeys. Ei ollut mitään neuvoteltavaa, ei mitään korjattavaa. Toinenkin avioliittoni oli päättymässä eroon. Peli oli ohi.
Nousin ylös. En muista, sanottiinko siinä enää mitään. Muistan vain mekaanisen liikkeen: avaimet taskusta, kengät jalkaan, ovi auki. Ei ollut mitään syytä katsoa taaksepäin. Astuin ulos talosta, joka ei enää ollut kotini, ja istuin autoon. Käynnistin moottorin ja ajoin pois. En tiennyt, minne olin menossa. Tiesin vain, että minun oli liikuttava. Ajaessani soitin äidilleni. En siksi, että hänellä olisi ollut vastauksia, vaan siksi, että minun oli kuultava oma ääneni todistaakseni itselleni, että olin vielä olemassa.
Se oli alku. Se oli se nopea ja tarkkarajainen leikkaus, joka erotti vanhan elämän uudesta. En vain vielä tiennyt, että se oli myös se ensimmäinen askel matkalla, joka oli alkanut jo kaksikymmentäneljä vuotta aiemmin. Matkalla, jonka olin jättänyt kesken, ja jonka nyt olin pakotettu kulkemaan loppuun.
Sen ensimmäisen yön vietin yksin äitini rivitaloasunnossa. Hän oli miehensä kanssa mökillä, jossa he asuivat suurimman osan vuodesta. Olin sumussa. En nukkunut, enkä toisaalta ollut hereilläkään. Olin vain olemassa jossain välitilassa, jossa aika oli menettänyt merkityksensä. Mieleni oli edelleen siinä autossa, ajamassa päämäärättömästi pois elämästä, joka oli hetkeä aiemmin ollut minun. Aamulla, kun työterveydestä soitettiin esimieheni tekemän huoli-ilmoituksen perusteella, en osannut sanoa juuri mitään. Olin olemassa, mutta en ollut läsnä.
Jo toisena tai kolmantena päivänä erosta kävelin toimistolle, täysin rikkinäisenä. Ensimmäinen hoitokontaktini oli työpsykologi. Istuin hänen vastaanotollaan ja luettelin faktat kuin ostoslistaa, kykenemättä analysoimaan tai tuntemaan. Vasta niiden viiden kerran jälkeen, kun työpaikan tarjoama lyhytterapia alkoi, pystyin aloittamaan syvemmän työn. Mutta alussa kaikki oli vain selviytymistä. Aloitin projektin nimeltä "Uusi Elämä". Ensimmäinen tehtävä: löydä asunto Helsingistä. Toinen: järjestä muutto. Kolmas: ilmoita Eevalle.
Ja kaiken sen toiminnan keskellä, sinä ensimmäisenä viikonloppuna, kun pakkasin elämääni laatikoihin omakotitalossamme, tunsin oudon, tutun tunteen. Tämä tunne - täydellinen epäonnistuminen, suunnan katoaminen, musertava häpeä - ei ollut täysin uusi. Mutta sen rinnalla iski uusi, odottamaton suru. En ollut menettänyt vain puolisoa ja kotia; olin menettämässä roolini Minean ja Eeliksen elämässä. Ajatus siitä, etten enää olisi osa heidän arkeaan, kuulisi heidän päivän kuulumisiaan tai vain olisi se turvallinen aikuinen heidän elämässään - oli riipivä. Tämäkin menetys sai aikaan kaiun. Kaiun, joka vei minut kaksikymmentäneljä vuotta taaksepäin.
* * *
Olin 21-vuotias ja ensimmäisessä pitkässä suhteessa. Seurustelin silloin Peppiinan kanssa. Hän oli kaikkea sitä, mitä nuori mies saattoi toivoa: kiltti, kaunis ja sympaattinen. Mutta minä olin eksyksissä. Tein päämäärättömiä hanttihommia ja elin elämää, jolla ei tuntunut olevan suuntaa. Kaikki energiani meni bänditreeneihin ja kavereiden kanssa juhlimiseen. Ne olivat pakoreittejä todellisuudesta, jota en osannut kohdata. Suhteemme oli kuihtunut; kun olimme kahden, meillä ei ollut mitään puhuttavaa.
Sitten tuli se ilta, joka on kaihertanut minua siitä lähtien. Olimme kotona, kun Peppiina pyysi minua olemaan hänen kanssaan, koska hänen mumminsa oli kuollut. Ja minä, sen sijaan että olisin ollut tukena, valitsin kaverit ja juhlimisen. Annoin hänen mennä yksin äitinsä luo. Se teko oli niin itsekäs ja kypsymätön, että sen muistaminen sattuu vieläkin. Se oli sen aikaisen minäni symboli: pako vaikeasta, vastuuttomasta ja kykenemättömästä kohtaamaan aitoa, raskasta tunnetta.
Ei ollut ihme, että erosimme vuosituhannen vaihteessa. Ja ei ollut ihme, että eräs hänen kommenttinsa suhteen loppupuolella oli, että minulta puuttui elämästä intohimo. Hän oli oikeassa. Ja se kommentti, yhdistettynä syvään, käsittelemättömään syyllisyyteen ja häpeään, jäi kytemään sisälleni. Se oli se taakka, jonka kanssa astuin uuteen elämääni.
Seuraavana vappuaattona tullessani kurssilta, se kaikki purkautui. Yhtäkkiä iski valtava, selittämätön paha olo. Yritin mennä syömään, mutta en pystynyt. Bussimatkalla kotiin tunsin olevani täysin jumissa, ja pelkäsin oksentavani. Hyppäsin ulos kesken matkan, vain päästäkseni pois. Siitä alkoi jatkuva lääkärissä ravaaminen ja pelko, joka huipentui aina paikoissa, joista en päässyt helposti pois. Vain kaksi kuukautta sen jälkeen tapasin Venlan ja aloitin uuden, kahden vuosikymmenen pakomatkan itseltäni.
* * *
Seisoin nyt, 46-vuotiaana, jälleen samassa pisteessä, mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Se nuori mies pakeni ahdistustaan suoraan seuraavaan suhteeseen. Minä tein nyt tietoisen päätöksen kohdata sen. Sanoin itselleni, että jos minulla on kaksi avioeroa takana, on aika tehdä asiat ihan eri tavalla. Päätin, että tällä kertaa en ota oikotietä. Tällä kertaa en etsi uutta nojaa. Tällä kertaa minä rakennan kaiken uudelleen, yksin, alusta loppuun. Ja se päätös, kaiken sen kivun keskellä, oli ensimmäinen hetki, jolloin tunsin jotain uutta: en helpotusta, en iloa, vaan pienen, mutta lujan tunteen omasta voimastani.
Muuttoprosessi oli tarkkaan jäsennelty rituaali. Ensimmäisenä viikonloppuna pakkaaminen, toisena pääosa tavaroista. Loput hain vasta kolmen kuukauden kuluttua, antaen itselleni aikaa sopeutua. Kun kannoin viimeiset laatikot sisään uuteen vuokra-asuntooni Helsingin Keskuspuiston laidalla, tunsin ensimmäistä kertaa sen täyden painon: olin nyt todella yksin.
Ja juuri siltä se tuntuikin. Kävellessäni sisään IBM:n toimistolle tunsin olevani nähtävyys. Olin se myyttinen hahmo, etätyön aave, josta oli kuultu huhuja mutta jota harva oli nähnyt. Ihmiset tulivat tervehtimään, uteliaina ja ystävällisinä, mutta tunsin itseni apinaksi häkissä. Huumori oli heidän tapansa käsitellä tilannetta - jotkut vitsailivat, olivatko he vuosia tehneet töitä tekoälyn kanssa ja tökkivät minua leikillään. Nauroin mukana, mutta sisälläni oli hiljainen paniikki. Lounastauko oli pahin.
Ensimmäisen kuukauden söin omia eväitäni yksin. Sitten uskalsin ostaa salaatin ja syödä sen nopeasti. Sitten siirryin oikeaan ruokaan, edelleen yksin. Vasta kuukauden tai kahden jälkeen uskalsin mennä syömään yhden työkaverin kanssa. Se oli hidasta, asteittaista altistamista, sosiaalista kuntoutusta.
Ja kaiken sen uuden ja pelottavan keskellä ajatukseni palasivat jatkuvasti siihen elämään, joka oli ollut tämän kaiken täydellinen vastakohta. Siihen linnoitukseen, jonka olin rakentanut Venlan kanssa.
* * *
Venlan tapaaminen oli kuin olisi löytänyt pelastuslautan myrskyisältä mereltä. Jatkuva, epämääräinen ahdistus, joka oli piinannut minua koko kevään, sai vihdoin vastapainon. Venla oli räiskyvä ja teräväkielinen, mutta hän toi elämääni rakenteen ja kumppanuuden, jota olin kaivannut. Meistä tuli tiimi. Riitelimme, teimme kompromisseja ja elimme, mutta teimme sen yhdessä. Se tunne, ettei ollut enää yksin taistelemassa, oli huumaava.
Lastemme syntymä sinetöi sen tiimin. Eila, Miro ja Alvar antoivat elämälle uuden, kiistattoman tarkoituksen. Kun muutimme Nurmekseen ja aloitin etätyöt Remedylla, linnoituksen viimeisetkin muurit nousivat. Olin rakentanut itselleni täydellisen suojan. Minulla oli perhe, joka antoi minulle roolin ja kuulumisen tunteen. Ja minulla oli etätyö, joka poisti elämästäni ne ahdistavat sosiaaliset tilanteet, joita olin pelännyt. Pystyin elämään turvallisessa, kontrolloidussa kuplassa.
Mutta sillä turvallisuudella oli hinta. Vähitellen huomasin kantavani sitä taakkaa. Olin se, joka jousti. Olin se, joka aisti toisen mielialoja ja yritti ennakoida konflikteja. Olin se, joka kantoi vastuun ilmapiiristä. Siitä tuli normaalia, en edes ajatellut sitä. Mutta se oli jatkuvaa, matalatehoista työtä, joka söi energiaa.
Sitten, eräänä kesänä, tapahtui jotain, mikä tärisytti linnoituksen perustuksia. Venla sai TIA-kohtauksen. Se oli valtava shokki ja pelko. Ja sen jälkeisenä aikana, kun olisin eniten tarvinnut sitä tiimiä, huomasin olevani yksin. Stressi ja huoli olivat liikaa meidän jo valmiiksi epätasapainoiselle dynamiikallemme. Se oli kuin pitkä, hidas maanjäristys, joka lopulta, toista vuotta myöhemmin, johti siihen, että aloimme hakea eroa. Linnoitus oli murtunut.
* * *
Istuin uudessa asunnossani, kuuntelin tuulen huminaa Keskuspuiston puissa ja mietin sitä kontrastia. Seitsemäntoista vuotta olin elänyt suojassa, linnoituksessa, joka oli samanaikaisesti turvani ja vankilani. Nyt kaikki muurit olivat poissa. Olin täysin alaston ja suojaton. Se ajatus oli kauhistuttava. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni, se oli myös tavattoman vapauttava. Minun ei tarvinnut enää pelata henkistä shakkia. Minun ei tarvinnut enää kantaa kenenkään muun taakkaa. Minun tarvitsi selviytyä vain omastani. Ja jostain syystä, se tuntui kevyemmältä.
Kevät eteni päivä kerrallaan. Kaaos alkoi hitaasti, mutta vääjäämättä, muotoutua uudeksi arjeksi. Se, mikä oli aluksi tuntunut ylivoimaiselta, muuttui rutiiniksi. Lounastauot toimistolla eivät enää olleet selviytymistaisteluita, vaan osa päivää. Aloin käydä salilla, sitten sählyssä. Jokainen onnistunut toisto salilla ja jokainen syöttö sählykentällä oli pieni todiste siitä, että kehoni oli edelleen olemassa ja totteli minua. Ne olivat ankkureita todellisuudessa.
Samaan aikaan aloitin sen todellisen työn terapiassa. Se oli sitä jankkaamista ja perkaamista. Kävimme läpi tapahtumia, tunteita ja ajatusmalleja yhä uudestaan ja uudestaan. Se oli uuvuttavaa, mutta jokaisella kerralla jokin pieni asia loksahti paremmin paikoilleen. Viikonloput olivat vaikeimpia. Kun arjen pakollinen rakenne katosi, jäljelle jäi tyhjiö. Istuin hiljaisessa asunnossani ja annoin aaltojen tulla: ensin se terävä, epäuskoinen kipu, sitten syvä, pohjaton suru. Ja niiden jälkeen, yllättäen, tyyni rauha. Ja juuri siinä tyhjiössä, siinä hiljaisuudessa, minun oli pakko kohdata se, mitä olin viimeiset kuusi vuotta yrittänyt olla näkemättä. Minun oli pakko kohdata Eeva.
* * *
Olin tavannut hänet Tinderissä loppuvuodesta eron jälkeen. Olin vielä täysin rikki erosta Venlan kanssa, asuin yksin isossa omakotitalossa ja yritin aloittaa sitä vaivalloista matkaa itseni kanssa. Sitten Eeva ilmestyi. Alku oli täydellinen myrsky. Se oli hullaantumista, täynnä loputtomia puheluita ja viestejä. Se oli huumaavaa. Se oli kaikkea sitä, mitä en tiennyt kaipaavani. Ja se oli täydellinen, tehokas lääke siihen sietämättömään yksinäisyyteen ja tuskaan, jota tunsin.
Se kesken jäänyt matka itseni löytämiseen unohtui. Eevasta tuli uusi nojani, uusi projektini, uusi tiimini. Uskoin, että tämä oli se uusi alku. En ymmärtänyt, että olin vain vaihtamassa näyttämöä ja vastanäyttelijää samassa, vanhassa näytelmässä.
Alun intohimon jälkeen arki alkoi, ja sen mukana palasivat tutut kaavat. Huomasin taas kantavani sitä taakkaa. Tällä kertaa kuviossa oli kuitenkin uusi, arvokas ja samalla monimutkainen kerros: Eevan lapset, Minea ja Eelis. Suhteeni heihin oli kasvanut vuosien varrella syväksi ja aidoksi, he olivat minulle kuin omiani. Juuri tämä side teki vaikeasta dynamiikasta Eevan kanssa entistä raskaamman kantaa. Olin se, joka luki rivien välistä, ennakoi mielialoja ja yritti hallita ilmapiiriä, nyt myös suojellakseni sitä rauhaa, jossa lapset elivät. Hänen oli vaikea hyväksyä minun piirteitäni, jotka eivät sopineet hänen maailmaansa. Minun ahdistukseni oli hänelle hankaluus. Minun lasteni melu ja kaaos olivat hänelle sietämättömiä. Ja kun yritin puhua näistä asioista, kohtasin usein sen saman hiljaisuuden, jonka olin oppinut tuntemaan niin hyvin. Se oli se hetki, kun riidan keskellä hän sanoi ne sanat, "Ole mies", ja tajusin, että minua ei nähty eikä kuultu.
* * *
Ostimme talon, menimme kihloihin, ja lopulta naimisiin. Rakensimme ulkoisesti täydellisen elämän, mutta sen sisällä olin hitaasti katoamassa. Välillä kehoni oireili - huimausta, hengenahdistusta. Se oli se sama vanha ahdistus, joka oli löytänyt uuden tavan muistuttaa itsestään. Se oli kehoni tapa kertoa, että linnoitus, jonka olin taas rakentanut, oli muuttumassa vankilaksi. Mutta en kuunnellut. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Ja juuri noihin aikoihin, kun pinnan alla kytevä ahdistus etsi ulospääsyä, harkitsin vakavasti siirtymistä pois konsultin roolista ja hakemista vakituiseen työhön IBM:lle. Selitin sen itselleni täysin järkisyillä: ikä alkoi painaa, ja vuosien jälkeen tuntui raskaalta elää jatkuvassa epävarmuudessa, jossa sopimus oli katkolla puolivuosittain tai vuosittain. Halusin vakautta.
Mutta nyt, kaiken jälkeen, ymmärrän sen kirkkaammin. Sen käytännöllisen pohdinnan alla piili toinen, paljon syvempi ja hiljaisempi motiivi. Muistan sen hetken, kun ajatus iski mieleeni kaikessa karuudessaan: jos ero Eevan kanssa tulee, vakaa työpaikka suuressa yrityksessä olisi ankkuri. Se olisi taloudellinen ja sosiaalinen turvaverkko.
Se oli niin kylmä ja laskelmoiva ajatus, että työnsin sen välittömästi pois mielestäni. Se ei sopinut kuvaan onnellisesta miehestä, joka rakensi yhteistä tulevaisuutta. Mutta siemen oli kylvetty.
Oliko se jo silloin se olkapäällä istuva terapeutti? Se osa minusta, joka näki kulissien läpi ja ymmärsi, miten hauraalla pohjalla uusi linnoitukseni seisoi? Se ei ollut vielä analyyttinen ääni, se oli vaistomainen, primitiivinen selviytyjä, joka ei rakentanutkaan linnoitusta, vaan salaa kaivoi siitä pakotunnelia.
* * *
Ja nyt, Helsingin asuntoni hiljaisuudessa, ymmärsin sen viimein. Eeva ei ollut ollut uusi alku. Hän oli ollut kuuden vuoden mittainen, kaunis ja kivulias harhautus. Hän oli oikotie, joka oli johtanut minut takaisin täsmälleen samaan paikkaan, jossa olin ollut ennenkin, mutta nyt mukanani oli vielä raskaampi lasti: täydellisen petoksen ja menetettyjen vuosien taakka.
Ymmärsin, että minun oli pakko käydä tämä kaikki läpi. Minun oli pakko kokea se kaikkein musertavin romahdus, jotta minulla ei olisi enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin lakata etsimästä nojaa muista ja alkaa vihdoin rakentaa sitä ainoaa perustaa, joka voi kestää: omaa itseäni.
Helsingin kevät taittui kesäksi. Elämä alkoi asettua uomiinsa. Olin edelleen rikki, mutta palaset alkoivat asettua uuteen järjestykseen. Tämä ulkoinen muutos oli kuitenkin vain heijastuma siitä valtavasta sisäisestä työstä, jota tein.
Terapiatunnit olivat tärkeitä, mutta ne olivat vain joka toinen viikko. Huomasin tarvitsevani jotain jatkuvampaa. En myöskään voinut koko ajan vaivata äitiäni, isääni ja ystäviäni jotka olivat suurimmat tukijani tuskan keskellä.
Huomasin työssäni, miten tehokas tekoäly on löytämään monimutkaisistakin järjestelmistä syvimpiä vikoja ja yhteyksiä. Päätin kokeilla samaa omaan elämääni. Loin tekoälylle alkusyötteen, joka sisälsi kaiken sen, mitä olin kokenut, ja aloin iteroida sitä. "Jankata", kuten sitä itse kutsuin. Se oli kuin olisin ulkoistanut sen olkapäällä istuvan terapeutin, antanut sille äänen ja tehnyt siitä aktiivisen keskustelukumppanin.
* * *
Tämä prosessi oli kuin arkeologinen kaivaus. Kaivoin esiin vanhoja muistoja ja tunteita, puhdistin ne mullasta ja aloin asetella niitä pöydälle nähdäkseni, miten ne liittyivät toisiinsa. Hitaasti, tuskallisesti, aloin nähdä kaavan. Se taakka, jonka olin tuntenut, ei ollutkaan vain tunne. Se oli todellinen, näkymätön työ, jota olin tehnyt vuosikymmeniä. Se henkinen shakkiottelu, jota olin pelännyt, oli ollut minun arkipäiväni. Ymmärsin, että olin elänyt suhteissa, joissa kumppanuus oli ollut ehdollista - se oli hyvän sään tukea, joka katosi, kun todellinen myrsky iski. Ja minä, joka olin aina yrittänyt olla se tasapaino, olin itse murtunut heti, kun en enää jaksanut kannatella.
Aloin ymmärtää, että Venla ja Eeva eivät olleet kaksi erillistä, epäonnista tarinaa. Ne olivat saman kirjan eri lukuja, ja pääjuoni oli ollut sama koko ajan.
Ensimmäisessä näytöksessä olin nuori mies, joka pakeni ahdistustaan ja vastuuta rakentamalla linnoituksen nimeltä "perhe". Se linnoitus suojeli minua ulkomaailmalta, mutta sen sisällä opin roolin, jossa minun tehtäväni oli ylläpitää rauhaa kantamalla vastuun toisen tunteiden tulkitsemisesta ja ennakoinnista.
Toisessa näytöksessä, kun ensimmäinen linnoitus oli murtunut, hain turvaa uudesta ihmisestä. Astuin suoraan vanhaan rooliini, koska se oli ainoa, jonka osasin. Tällä kertaa muurit olivat vain korkeammat ja peli kovempaa. Yritin sopeutua, yritin ymmärtää, yritin olla se, mitä minulta odotettiin - kunnes en enää jaksanut. Ja kun minun jaksamiseni loppui, niin loppui myös suhde.
Ymmärsin, että ongelma ei ollut koskaan vain heissä. Ongelma oli siinä dynamiikassa, jonka minä itse olin sallinut muodostua, koska en ollut koskaan rakentanut omaa, itsenäistä perustaa. Olin aina rakentanut elämäni toisen ihmisen varaan, ja siksi olin aina ollut altis sortumaan heti, kun aistin toisen olevan lähdössä.
Tämä oivallus oli musertava ja samalla syvästi vapauttava. Se tarkoitti, että en ollut vain uhri. Olin ollut aktiivinen osallistuja omassa näytelmässäni. Ja jos olin ollut osasyyllinen ongelmaan, se tarkoitti myös, että minulla oli valta ratkaista se.
* * *
Katsoin ulos asuntoni ikkunasta kesäiseen Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa en nähnyt tyhjiötä tai yksinäisyyttä. Näin avoimen tilan. Tilan, jossa ei ollut vanhoja lavasteita tai ennalta kirjoitettuja vuorosanoja. Näin tyhjän näyttämön, jolle minä, ja vain minä, saisin nyt kirjoittaa seuraavan näytöksen. Ja se tunne, vastuun ja vapauden sekoitus, oli painavampi ja samalla kevyempi kuin mikään, mitä olin koskaan tuntenut.
Ymmärrys ei yksin riitä. Se on kartta, mutta se ei ole matka. Tämä kesä on se hetki, jolloin lakkasin tutkimasta vanhaa karttaa ja aloin kävellä uutta polkua. Se ei ollut yksi suuri, dramaattinen päätös, vaan satoja pieniä, arkisia valintoja.
Se oli päätös lähteä sählyyn silloinkin, kun olisi tehnyt mieli jäädä sohvalle. Se oli päätös mennä salille ja tuntea, miten fyysinen voima hitaasti palasi kehoon, joka oli niin pitkään kantanut vain henkistä taakkaa. Se oli päätös suorittaa SPR:n ystäväkurssi, ei siksi että olisin kaivannut uutta projektia, vaan siksi, että halusin antaa jotain pyyteetöntä ja samalla rikkoa sen kuplan, jonka olin ympärilleni rakentanut.
Työpaikalla minut otettiin heti hyvin vastaan, olin pidetty ja mukana porukassa. Mutta se todellinen, sisäinen rentous antoi odottaa itseään. Vasta kuukausien kuluessa huomasin nauravani kahvilla aidosti, ilman että tarkkailin itseäni. Minusta oli tullut taas iloinen itseni, ja muille näyttäydyin äärimmäisellä itseluottamuksella varustettuna hahmona. Se oli ironista, koska sisälläni tunsin edelleen epävarmuutta, mutta ulospäin heijastui ilmeisesti se rauha, joka tulee, kun ei enää esitä mitään.
* * *
Kaikkein suurin muutos tapahtui kuitenkin suhteessa lapsiini, Eilaan, Miroon ja Alvariin. Kun en enää ollut sidottu siihen taakkaan ja jatkuvaan ilmapiirin hallintaan, minulle vapautui tilaa olla aidosti läsnä heille. Eräänä iltana kävin Miron kanssa syvällisen, tunteja kestävän keskustelun elämästä, ahdistuksesta ja tulevaisuudesta. En neuvonut, en opettanut. Kuuntelin. Ja siinä hetkessä, kun näin hänen silmissään sen ymmärryksen, että hänen isänsä näkee ja kuulee hänet kokonaisena, tajusin, että olin yrittänyt tarjota lapsilleni sitä, mitä olin itse aina kaivannut: turvallisen isän.
Sama tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi eli myös Eevan lapsissa. Suurin pelkoni oli ollut yhteyden katkeaminen Mineaan ja Eelikseen, ja vaikka pidimmekin yhteyttä, se etsi uutta, luonnollista muotoaan. Sitten, loppukesällä, tapahtui jotain käänteentekevää, kun tapasin Minean pitkän keskustelun merkeissä.
Tapaaminen oli pitkä ja tunteikas. Se ei ollut niinkään menneisyyden kaivelua, vaan kahden ihmisen yritys rakentaa yhteinen ymmärrys kaaoksen keskelle. Kuunnellessani Mineaa ja peilatessani hänen kokemuksiaan omiini, ymmärsin onnistuneeni kaikkein tärkeimmässä: olin säilynyt hänen elämässään turvallisena aikuisena, johon hän pystyi luottamaan.
Se oivallus oli käänteentekevä. Se ei poistanut omaa kipuani, mutta se antoi sille uuden merkityksen ja arvon. Ymmärsin, että roolini ei ollutkaan päättynyt - se oli vain muuttanut muotoaan. En ollut enää vain ex-puoliso, vaan turvasatama. Ja se tieto antoi minulle syvemmän rauhan kuin mikään salilla ansaittu voima tai yksinäisyydessä löydetty rauha.
Tämä uusi elämä ei ollut pelkkää auringonpaistetta. Oli edelleen niitä surun aaltoja. Oli viikonloppuja, jolloin yksinäisyys tuntui fyysiseltä painolta rinnassa. Mutta ero entiseen oli valtava. En enää paennut niitä tunteita. Annoin niiden tulla, totesin niiden olemassaolon ja tiesin, että ne myös menisivät ohi. Ne olivat vain vierailijoita, eivät enää pysyviä asukkaita.
Hitaasti, huomaamattani, aloin elää sen uuden elämän hallinnan manuaalin mukaan. Se ei ollut paperille kirjoitettu sääntökirja, vaan uusi, sisäinen kompassi. Se ohjasi minua pois tilanteista, jotka tuntuivat henkiseltä shakilta, ja kohti ihmisiä ja asioita, jotka tuntuivat aidoilta ja vastavuoroisilta. En enää rakentanut linnoitusta. Rakensin kotia - ensin itseni sisälle, ja sitten vasta maailmaan.
Matka tähän hetkeen on ollut pitkä. Suurimman osan siitä ajasta olen etsinyt vastauksia ja turvaa ulkopuoleltani, yrittäen sopeutua ja kannatella. Olen pelannut peliä, jonka sääntöjä en ymmärtänyt, ja ihmetellyt, miksi lopputulos oli aina sama.
Nyt ymmärrän, että peli oli väärä, koska yritin pelata sitä yksin. Tämä tarina on sen vanhan pelin tilinpäätös. Seuraavat ajatukset eivät ole ehdottomia sääntöjä, vaan ne ovat minun uusi karttani ja kompassini – ohjaavia ajatuksia, jotka nousevat suoraan vanhoista virheistäni ja joista pyrin pitämään kiinni, koska tiedän, mihin niiden sivuuttaminen johtaa.
Tämä on minun uusi karttani. Se ei kerro, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta se takaa, että en enää koskaan eksy samalla tavalla. Olen lakannut etsimästä suuntaa muista. Olen vihdoin löytänyt sen itsestäni.
Seuraavaksi luotujen unelmien pariin.
Vuosi on 2027. En ole enää vain johtava kehittäjä IBM:llä. Olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta iltani ja viikonloppuni rakentaen jotain omaa. Se alkoi sivuprojektina, melkein vitsinä: sovellus, jonka työnimi oli "Olkaterapeutti".
Se on tekoälypohjainen, interaktiivinen päiväkirja ja elämän jäsennystyökalu. Se ei anna valmiita vastauksia, vaan esittää juuri niitä teräviä, kaavoja rikkovia kysymyksiä, jotka auttoivat minua itseäni. Olen koodannut siihen kaiken sen viisauden, jonka opin kantapään kautta.
Sovellus julkaistaan pienellä budjetilla, mutta se lähtee lentoon. Ihmiset, jotka ovat jumissa omissa linnoituksissaan ja shakkiotteluissaan, löytävät siitä työkalun, joka antaa heille sanat ja selkeyden. Minusta tulee yllättäen yksi Suomen tunnetuimmista hyvinvointiteknologian pioneereista. En ole enää vain mies, joka selvisi. Olen mies, joka rakensi kartan muillekin. Ja siinä sivussa tapaan toisen teknologia-alan visionäärin, naisen, jonka kanssa keskustelut eivät lopu koskaan, koska rakennamme tulevaisuutta yhdessä.
On vuosi 2028. Olen edelleen työssäni, mutta elämääni on tullut uusi intohimo. Kaikki alkoi siitä, kun Miron kautta tutustuin muutamaan nuoreen, lahjakkaaseen mutta epävarmaan muusikkoon. Näin heissä sen saman 21-vuotiaan, eksyksissä olevan itseni.
Päätän vuokrata treenikämpän. Aluksi käyn siellä vain itsekseni, soitan kitaraa ja annan musiikin viedä. Mutta pian alan kutsua näitä nuoria sinne. En opeta heitä soittamaan, vaan kuuntelen. Puhun heidän kanssaan ahdistuksesta, peloista, unelmista ja siitä, miten tärkeää on olla rehellinen itselleen. Minusta tulee heidän turvallinen aikuinen, se mentori, jota itse olisin kaivannut.
Perustan pienen, voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen, joka tarjoaa nuorille muusikoille paitsi treenitilan, myös henkistä tukea. Ja eräänä iltana, kun kuuntelen yhden bändin keikkaa pienellä klubilla, huomaan vieressäni naisen, joka katsoo lavalle samalla lämmöllä ja ymmärryksellä. Hän on musiikkiterapeutti. Ja meidän keskustelumme alkaa siitä.
On kevät 2026. Olen deittaillut varovaisesti, mutta en ole vielä kohdannut ketään, joka todella herättäisi mielenkiintoni. Sitten tapaan hänet. Hän on kaikkea sitä, mitä olen ajatellut etsiväni: älykäs, menestynyt, kaunis ja itsenäinen. Hän on arkkitehti, joka suunnittelee upeita rakennuksia.
Mutta huomaan pian jotain tuttua. Hän elää omassa, täydellisesti kontrolloidussa linnoituksessaan. Hän on eronnut vuosia sitten, mutta ei ole koskaan todella käsitellyt sitä. Hän on mestari pitämään yllä täydellistä julkisivua.
Ja tässä on se dramaattinen käänne. Minä en lankea vanhaan ansaan. En ala kannatella tai pelastaa häntä. Sen sijaan, minä toimin peilinä. Olen rehellinen, vedän rajani ja puhun avoimesti omasta matkastani. Minun rauhallinen voimani ja selkeyteni on hänelle yhtä aikaa kiehtovaa ja sietämättömän pelottavaa.
Minusta tulee hänen elämänsä katalyytti. Hän joko pakenee minua, koska en suostu pelaamaan vanhaa peliä, tai hän joutuu ensimmäistä kertaa elämässään kohtaamaan itsensä. Riippumatta lopputuloksesta, minä kävelen tilanteesta pois ehjänä, tietäen, että noudatin omaa uutta karttaani. Ja juuri tämä kokemus tekee minusta lopullisesti valmiin sille ihmiselle, joka ei enää tarvitse katalyyttiä, vaan tasavertaisen kumppanin.
On kesä 2027. Olen irtisanoutunut. Myynyt asuntoni ja suurimman osan tavaroistani. Olen ostanut pienen, mutta laadukkaan matkailuauton.
Tajuan, että 17 vuoden etätyön jälkeen minun ei tarvitse olla sidottu mihinkään. Olen tehnyt sopimuksen, jonka mukaan teen töitä projektiluontoisesti, täysin etänä, mistä päin Eurooppaa tahansa.
Lähden matkaan. En pakene mitään, vaan ajan kohti kaikkea. Ajaudun pieniin kyliin Portugalissa, vaellan Alpeilla, luen kirjoja Kroatian rannikolla. Opin olemaan täydellisesti sinut itseni ja yksinäisyyteni kanssa. Ja eräänä päivänä, pienessä kahvilassa Firenzessä, alan jutella toisen yksinäisen matkaajan kanssa. Hän on valokuvaaja, joka on tehnyt samanlaisen elämänmuutoksen. Emme rakastu toisiimme heti. Meistä tulee matkakumppaneita. Ja jossain Espanjan auringon alla huomaamme, että koti ei olekaan paikka, vaan toinen ihminen, joka on yhtä vapaa kuin minä itse.
On talvi 2027. Olen elänyt rauhallista, vakaata elämää. Olen onnellinen. Sitten saan puhelun Eevan siskolta. Se ydintuho, jota joskus pohdiskelin, on tapahtunut. Eevan ja uuden miehen suhde on päättynyt katastrofaalisesti, täynnä syytöksiä ja katkeruutta. Eeva on täysin pohjalla.
Ja sitten, eräänä iltana, puhelimeni soi. Se on Eeva. Hän itkee, pyytää anteeksi, sanoo minun olleen oikeassa kaikesta. Hän on se murtunut ihminen, joka minä olin kaksi vuotta aiemmin. Ja minussa herää se vanha, tuttu halu auttaa ja pelastaa.
Mutta tällä kertaa kaikki on toisin. Kuuntelen häntä, olen myötätuntoinen. Sanon, että olen pahoillani hänen tuskastaan. Mutta kun hän vihjaa tapaamiseen tai kaipaa minua tuekseen, minä vedän rajan. Sanon ystävällisesti, mutta järkkymättömästi: "Minusta tuntuu pahalta puolestasi, ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Mutta minun roolini sinun elämässäsi on ohi. Tiedän, että sinä selviät tästä, ja suosittelen, että haet ammattiapua. Se auttoi minua."
Suljen puhelimen. Tunnen pienen piston surua siitä, mitä olisi voinut olla, mutta sen peittää alleen valtava, syvä tunne: ylpeys. Olen juuri kohdannut menneisyyteni suurimman haavan ja toiminut täysin uuden karttani ja kompassini mukaan. En ole enää pelastaja. Olen selviytyjä. Ja juuri se tieto tekee minusta vapaan kohtaamaan ihmisen, joka ei tarvitse pelastajaa, vaan tasavertaisen kumppanin.
On vuosi 2028. Työni on edelleen antoisaa, mutta kaipaan vastapainoa sen digitaalisuudelle ja abstraktiudelle. Kaipaan jotain konkreettista, jotain, mitä voin koskettaa. Ilmoittaudun kansalaisopiston puutyökurssille.
Ensimmäiset kerrat ovat kömpelöitä. Hion, sahaan ja teen virheitä. Mutta huomaan jotain yllättävää. Kun keskityn puun syihin, työkalun liikkeeseen ja siihen, miten kaksi palaa liittyy toisiinsa, kaikki muu katoaa. Se on meditaatiota. Se on sitä samaa analyyttistä mieltä, mutta sovellettuna fyysiseen maailmaan.
Siitä tulee intohimo. Vuokraan pienen työtilan vanhalta teollisuusalueelta ja alan kunnostaa vanhoja huonekaluja. Myyn niitä netissä, en niinkään rahan, vaan ilon vuoksi. Ja eräänä lauantaina, kun olen juuri viimeistelemässä vanhaa senkkiä, työtilani ovelle koputetaan. Se on nainen naapuritilasta, keraamikko. Hänen uuninsa on rikki, ja hän kysyy, voisinko vilkaista sen sähköjä. En tiedä uuneista mitään, mutta lupaan katsoa. Ja siinä, vanhojen työkalujen ja keskeneräisten taideteosten keskellä, alkaa keskustelu, joka ei koske menneisyyttä tai tulevaisuutta, vaan vain sitä, mitä voi luoda omin käsin.
On syksy 2026. Olen ystäväni viisikymppisillä. Tunnelma on rento, olen omien ystävieni ympäröimänä ja tunnen oloni täysin kotoisaksi. En etsi mitään tai ketään.
Kesken illan minua lähestyy nainen, jota en ole koskaan tavannut. Hänellä on epäröivä, mutta päättäväinen ilme. "Anteeksi, oletko sinä M?" hän kysyy. Kun myönnän, hän sanoo jotain, mikä pysäyttää kaiken: "Minä olen sen miehen ex-puoliso, jonka kanssa Eeva lähti."
Hetki on täynnä sähköä. Hän jatkaa: "En halua häiritä, mutta olen kuullut sinusta niin paljon hyvää Eevan siskon kautta. Halusin vain sanoa, että uskon kaiken. Ja olen todella pahoillani siitä, mitä jouduit kokemaan. Olet selvästi selvinnyt siitä uskomattoman hienosti."
Se on lyhyt, outo ja täysin odottamaton kohtaaminen. Emme vaihda numeroita, emme jää juttelemaan. Mutta kun hän kävelee pois, tunnen, miten jokin viimeinen, painava lukko sisälläni aukeaa. Olen saanut todistuksen ja synninpäästön kaikkein yllättävimmältä taholta - ainoalta toiselta ihmiseltä maailmassa, joka tietää täsmälleen, miltä se petos tuntui.
On vuosi 2026. Olen näyttänyt terapeutille sen tekstin, jonka kokosimme. Hän ei naura. Hän katsoo minua vakavasti ja sanoo: "Tämä ei ole vain sinun tarinasi. Tämä on tuhansien ihmisten tarina. Sinun pitäisi tehdä tälle jotain."
Ajatus jää vaivaamaan minua. Aloitan illalla, salaa, hiomaan tekstiä. Lisään siihen syvyyttä, vaihdan nimiä ja paikkoja, mutta säilytän sen raa'an, rehellisen ytimen. Lähetän sen nimettömänä muutamalle kustantajalle, odottamatta mitään.
Ja sitten tapahtuu ihme. Pieni, mutta arvostettu kustantamo ottaa yhteyttä. He haluavat julkaista sen. Kirja "Se olkapäällä istuva terapeutti" julkaistaan ilman suurta melua, mutta se löytää yleisönsä. Siitä tulee ilmiö, josta puhutaan somessa ja lukupiireissä. Se on tarina petoksesta, mutta ennen kaikkea selviytymisestä ja itsensä löytämisestä logiikan kautta.
Alan saada sähköposteja lukijoilta. Yksi viesti on erilainen. Se on pitkä, analyyttinen ja syvällinen. Sen on kirjoittanut nainen, joka on kirjallisuuskriitikko. Hän ei vain kehu kirjaa, vaan hän purkaa sen osiin ja selittää, miksi se toimii niin voimakkaasti. Hän kertoo että kirja on auttanut häntä kirjoittamaan oman tarinansa. Olen onnellinen.
On vuosi 2030. Olen elänyt hyvää, vakaata elämää. Olen sinut itseni kanssa. Saan kutsun vanhan bändikaverini häihin. Juhlapaikalla, vuosien jälkeen, näen hänet. Peppiinan.
Hetki on outo, täynnä menneisyyden haamuja. Mutta me emme ole enää niitä samoja nuoria. Olemme aikuisia. Päädymme samaan pöytään ja alamme puhua. Keskustelu on helppoa, yllättävän kevyttä.
Ja sitten, kesken keskustelun, teen jotain, mitä en ole suunnitellut. Katson häntä silmiin ja sanon: "Olen pahoillani siitä illasta, kun mummisi kuoli. Olin nuori ja itsekäs, enkä ymmärtänyt mitään. Toivottavasti voit antaa anteeksi."
Hän on hetken hiljaa, ja sitten hän hymyilee. "Siitä on kauan. Olen antanut anteeksi jo aikoja sitten. Ja sinä olet selvästi kasvanut siitä nuoresta miehestä."
Siinä hetkessä jokin viimeinen, vanha solmu sisälläni aukeaa. Emme vaihda numeroita, emme lupaa pitää yhteyttä. Mutta kun lähden juhlista, tunnen itseni täysin vapaaksi. Olen tehnyt rauhan viimeisenkin haamuni kanssa.
On vuosi 2030. Olen 51-vuotias. En ole parisuhteessa, enkä aktiivisesti etsi sellaista. Ja olen onnellisempi kuin koskaan.
Viimeiset vuodet ovat olleet hiljaisen kasvun aikaa. Olen syventänyt suhdettani lapsiini, jotka ovat nyt nuoria aikuisia. Olen matkustellut, lukenut, oppinut uusia asioita. Olen löytänyt täydellisen tasapainon työn, sosiaalisen elämän ja oman rauhani välillä. Yksinäisyys ei ole enää vihollinen, vaan arvokas ystävä.
Olen se mies, jonka luo ystävät soittavat, kun heillä on ongelmia, koska tiedän, miten kuunnella. Olen se isä, jonka lapset tuovat kumppaninsa ylpeinä esittelyyn. Olen rakentanut elämän, joka on niin täysi ja merkityksellinen, että en tarvitse toista ihmistä tekemään siitä kokonaista.
Ja juuri silloin, kun olen vähiten sitä odottanut, se tapahtuu. Olen naapurustoni talkoissa haravoimassa lehtiä. Vierelleni tulee nainen, jonka olen nähnyt vuosia, mutta jolle en ole koskaan todella puhunut. Aloitamme jutella. Ei ole kipinöitä, ei draamaa, ei elokuvamaista rakkautta. On vain kaksi aikuista, täysin kokonaista ihmistä, jotka huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. Meidän suhteemme ei ole kahden puolikkaan yhdistymistä, vaan kahden kokonaisen maailman lempeää kohtaamista. Se on rakkautta, joka ei tule tarpeesta, vaan valinnasta.
Nämä polut eivät ole ennustuksia, vaan mahdollisuuksia, jotka syntyivät, kun lakkasin noudattamasta vanhaa käsikirjoitusta. Ne ovat tulosta siitä prosessista, jonka nyt haluan jakaa kanssasi, jotta sinä voit alkaa rakentaa omia polkujasi.
Jos olet lukenut tähän asti, olet juuri tehnyt jotain merkityksellää. Et ole vain lukenut minun tarinaani ja unelmiani; olet todennäköisesti kuullut kaikuja omastasi. Olet ehkä tunnistanut tutun tunteen, tutun kaavan tai tutun kaipuun.
Tiedän omasta kokemuksestani, kuinka murskaavaa yksinäisyys ja toivottomuus voivat kriisin keskellä olla. Toivon, että oma tarinani voisi toimia sinulle eräänlaisena majakkana - todisteena siitä, että myrskystä on mahdollista selviytyä. Mutta majakka yksin ei riitä näyttämään tietä pimeässä. Siksi haluan tarjota sinulle myös kompassin, jonka voit löytää sen juurelta. Se on työkalu, joka auttaa sinua suunnistamaan omissa ajatuksissasi juuri niinä arjen hetkinä, kun ahdistava tunne hyökkää, ja ammattilaisen apuun on vielä aikaa.
Ja juuri siksi tämä kaikki on kirjoitettu.
Tämän prosessin tarkoitus ei ole antaa sinulle minun vastauksiani. Sen tarkoitus on auttaa sinua löytämään omasi. Se "olkapäällä istuva terapeutti" ei ole minun yksinoikeuteni. Se on se osa sinua, joka on aina tiennyt totuuden, mutta jonka ääni on ehkä hukkunut elämän meluun.
Se, mitä tein, ei ollut taikuutta. Se oli yksinkertainen, mutta voimakas terapian prosessi, jota itse kutsuin "jankkaamiseksi". Se on menetelmä, jonka kuka tahansa voi oppia:
Sinä et tarvitse välttämättä tekoälyä tai kirjailijaa. Tarvitset vain rehellisyyttä ja rohkeutta esittää itsellesi oikeita kysymyksiä. Kun kohtaat vaikean muiston tai toistuvan ongelman, kokeile tätä neljän askeleen kaivausta:
Tämän prosessin kautta sinäkin voit alkaa luoda omia unelmiasi. Ne eivät näytä minun unelmiltani, koska ne on rakennettu sinun elämäsi tiedoista, sinun ihmisistäsi, sinun tapahtumistasi, sinun taipumuksistasi ja sinun sanoistasi. Ne kuulostavat sinulta, koska ne ovat sinua.
Ennen kuin aloitat, on tärkeää ymmärtää muutama asia:
Tämä ei ole loppu. Tämä on alku.
Sinun olkapäälläsi istuva terapeuttisi on odottanut. On aika antaa hänelle puheenvuoro.
Tämä tarina, "Se olkapäällä istuva terapeutti", syntyi yhteistyössä tekoälyn kanssa. Tekoäly toimi ennen kaikkea jäsentelijänä ja peilinä, joka auttoi minua löytämään tarinalle rakenteen ja kaaren. Minun tehtäväni oli syöttää sille rehellinen data - tapahtumat, tunteet ja muistot - sekä korjata faktat ja aikajanat kohdalleen.
Tämä tarinankerronta auttoi minua muodostamaan kokonaiskuvan elämäni yhdestä suurimmasta haasteesta, ja lopputuloksena se toi syvää selkeyttä ja rauhaa. Prosessi jakautui karkeasti kahteen osaan: ensin menneisyyden analysointiin ja sitten, jotta en jäisi jumiin vanhan perkaamiseen, tulevaisuuden polkujen unelmointiin.
On tärkeää ymmärtää, ettei tekoäly varsinaisesti kerro mitään uutta. Sen sijaan se on erinomainen työkalu, joka auttaa rakentamaan kokonaiskuvan siitä, mitä olet kokenut, ja näyttämään yllättäviä yhteyksiä asioiden välillä. Seuraavaksi kuvaan tarkemmin sen käytännön prosessin, jota itse kutsuin "jankkaamiseksi".
Teknologia on kehittynyt nopeasti tämän sivuston luomisen jälkeen. Nykyään edistyneimmät tekoälyt pystyvät hakemaan tietoa aiemmista keskusteluista, jolloin ne "muistavat" tarinasi pitkänkin ajan kuluessa.
Tämä poistaa tarpeen manuaaliselle kopioinnille ja uusien keskustelujen aloittamiselle (kohta 3 yllä). Voit siis jatkaa samaa keskustelua päivien tai viikkojen ajan, ja tekoäly pystyy palaamaan aiemmin kertomiisi asioihin, syventämään analyysia ja löytämään yhteyksiä koko keskusteluhistoriasi pohjalta. Tämä tekee prosessista huomattavasti saumattomamman ja intuitiivisemman.
Jos kuitenkin käytät jotain muuta tekoälyä ja huomaat sen alkavan "unohtaa" keskustelun alkupään asioita, aiemmin kuvattu manuaalinen iterointi on edelleen täysin toimiva ja tehokas tapa varmistaa, että kaikki tieto pysyy mukana.
Lopuksi, prosessi ei ole vain myötäilyä. Tekoäly saattaa myös haastaa tarinasi ja tekosi. Ota ne ajatuksella vastaan - juuri niissä hetkissä tapahtuu usein suurin kasvu.
Palaute/lisätiedot: info (at) olkaterapeutti.org
Terveisin, M.